Liipaisi henkilökohtaisesti - Samojen asioiden, ajatusten ja mietteiden kanssa kamppailleena viimeisen parin vuoden ajan... Urheilu antaa paljon, kun tekemisessä on ilo ja positiivisuus mukana - mutta motivaation ja ilon kadottua, esiin astuu pakonomainen suorittaminen - tulosvelvoitteet, painostus - on niiden takaisin saaminen joskus kivisen tien takana.
Pyöräilyhän tuli kuvioihin vasta kun kaksos-tyttäreni olivat n. 2-3 vuoden ikäisiä - Aluksi kuntoiluna - mutta melko nopeasti järjestelmällistä harjoitusohjelmaa noudattaen. Näin jälkikäteen ajatellen, urheilu - sen sisältö, hallitsi minun joka päiväistä elämää - niin kuin toki johonkin tähtäävän urheilijan pitääkin... Mutta, nyttemmin voin tunnustaa että, perhe varmaankin kärsi siitä, etten osannut yhdistää näitä sopivassa suhteessa. Urheilemisesta oli tullut minulle jonkinlainen huume, jolla kontrolloin itseäni, syömistäni ja elämistäni ja niin kuin haastattelussakin kävi ilmi, useinmiten urheilijan identiteetti rakentuu sen mukaan mitä hän on, tekee, suorittaa.Mutta mitä on urheilija, uransa päätyttyä?
Mitä olen, jos en ole urheilijan roolissa - Lopettamisen vaikeus - Motivaatio ongelmat - Suorituskyvyn laskeminen - Millä täyttää se tyhjiö, mikä tulee lopettamisen jälkeen, välttyäkseen "Matti Nykäsiltä" - Kuilu jonka pohjalta pitäisi nousta ja rakentaa ts. uusi elämä...
Isojen henkilökohtaisten muutosten tapahtuminen elämässäni parin vuoden takaa on saattanut minut tähän tilaan, jota olen prosessoinut ajatuksen tasolla jo viime keväästä. Silloinkin harjoitteluun motivoituminen oli ajoittain tuskaista ja jatkuvat kipuilut vammoista syövät henkistä pääomaa. Olin päättänyt kuitenkin viedä kauden 2011 läpi parhaalla mahdollisella ponnistelulla - ja olin yllätyksekseni tasollani hieman noussut, verraten vaikka aiempien vuosien tuloksiini. Toisinaan selitin itselleni ilmentymää sillä, että olin tehnyt päätöksen, että ko. kilpailukausi olisi viimeinen ja koska korvienväli oli stressitön, tulokset puhuivat puolestaan. Päätöstä puolsi, että olin hakeutunut urheiluhierojakoulutukseen - ja varmistunut, että minulla tulisi olemaan seuraavassa kurssijaksossa paikka opinnoissa.
Pyyhälsin koko edelliskesän kodin ja kisojen reissaamista ulkomailla... Joskus muistan maininneeni että yhtälö - Yksinhuoltaja - Urheilija - Äiti ei ole helpoin mahdollinen kolminaisuus toteutettavaksi käytännön tasolla - mutta puskin päättäväisesti, suorituksen omaisesti kisakauden läpi, tein sen mitä vaadittiin, tai oletettiin.
Joten, on tullut aika tehdä lopullisia valintoja! Kaikenlaisten tunnemyrskyjen läpikäyneenä, itku - potku - raivari - mitä tosin koen edelleenkin prosessoivan.
Varmaa on se, että osaltani maailman cup tasoiset kisat ovat historiaa - Haluan keskittyä nyt viemään opiskeluni läpi - Kunnialla! Ja mikäli intoa ja virtaa riittää, pyöräilyä, tottakai HARRASTELLEN - Ilman tulostavoitteita. Meillä on mukava porukka jonka kanssa treenailla, mutta urheileminen tavoitteelisesti on osaltani saanut päätöksen. Toisaalta koen helpotusta, saadessani tuotua ajatukseni esille.
Näihin kyyneliin...